Tuijotan lamaantuneena makuuhuoneen ikkunasta ulos. Lonkeronvärinen taivas on yhtä harmaa kuin mieleni. Yhtä liikkumaton, ja täysin vailla minkäänlaista lupausta muutoksesta. Kiitollisuus ei todellakaan ole tunteista päällimmäisenä, vaan ennemminkin totaalinen tyhjyys. Koen, kuinka sydänalassani tuntuu siltä, kuin raskas paino painaisi minua vieläkin enemmän maahan. En kerta kaikkiaan näe minkäänlaista ulospääsyä tilanteesta, mihin olen jälleen ajautunut. Miten …
